Olemme ajassa, jossa jokaisen kutsua ja olemista punnitaan varsinkin yhteenkuulumisen ja toisillemme kuulumisen alueella.
Aikaisemmin Kristuksen ruumis on jakaantunut usein, ja monet ovat lähteneet,
koska ovat kokeneet yhteenkuulumattomuutta tai erillisyyttä. Jeesus kuitenkin kutsuu meitä läpäisemään yhteenkuulumisen oviaukon, jonka vihollinen ikäänkuin yrittää tukkia meidän elämissämme. Tämä tukkiminen tuo mukanaan houkutuksia loukkaantua, hylätä itseä tai muita, erillistää sekä pitää itseään muita parempana. Kaikki nämä kuuluvat vihollisen valtakuntaan.
Kristuksessa meillä on yhteenkuuluminen, lapseus, syvä rakkaus ja hyvä omatunto.
“Olemmehan antaneet itsemmekin teille”, Paavali kirjoittaa 1.Tess.2:8.
Kristuksen ruumis on nyt varustamisen ajassa. Olemme voittamassa taistelun, jossa yhteenkuuluminen on kirkkauden tulemisen edellytys. Sen saman kirkkauden, jonka Isä antoi Jeesukselle, me saamme, kun olemme yhtä Joh.17:22.
Olemme kaikki osa ruumista riippumatta, mihin seurakuntaan kuulumme. Erillisyys on siis enemmänkin meidän sisäinen todellisuus kuin oikeasti totta. Jeesus kutsuu juuri nyt omiaan opettelemaan haavoittuvaisuutta, anteeksi antamamista, tarpeiden esille tuomista sekä lapseuteen astumista.
Irtisanoudutaan hylkäämisestä ja valitaan toisemme. Opetellaan elämään niin, ettei loukkaantuminen, anteeksiantamattomuus tai vaatimus toisia kohtaan saa meitä erilliseksi.
Näin pääsemme yhteyteen Jumalan Pojassa ja Kristuksen työn tuntemisessa Ef.4:12-16.
Rakkaudella, Hanna
