Rakastan Raamatun kertomusta rakkautta tuhlailevasta Isästä (Luuk.15:11-32).
Nuorempi pojista ei uskonut kelpaavansa historiansa takia. Vanhempi taas ei uskonut hänen riittävän eikä ylittävän tarvittavaa rimaa. Vaikka molemmilla pojilla oli aivan eri tulokulma ja näkemys omasta kelpaamisestaan perheeseen, se ei milloinkaan muuttanut Isän suhtautumista eikä Hänen rakkauttaan poikiaan kohtaan.
Toisen tullessa takasin Isä juosten asetti pojan omaan viittaansa ja sormusti hänet takaisin ennalleen. Vanhemman pojan loukkaantuminen oli omiaan vahvistamaan sitä, että hän oli jo unohtanut, kuka hän on, ja että hän kuului perheeseen.
Todellisuus kuitenkin on meille ihan jokaiselle se, että Isän valtakunnan perillisyys ja auktoriteetti on täysimääräisenä tarjolla meille joka hetki. Kun me ymmärrämme ja alamme toimia sen mukaan, saamme elää Isän todellisuudessa ja rakkaudessa päivittäin. Meidän omat teot tai tekemättä jättämiset eivät määritä sitä kelpaammeko ja riitämmekö Isälle, vaan Jeesuksen teko ristillä riittää määrittämään meidän kuulumisen ja riittämisen.
